Oma suhtautumiseni mediaan on melko kriittinen. Pidän hämmentävänä sitä tiedon määrää, minkä ihmiset jakavat eritoten sosiaalisessa mediassa: Facebookista voin tarkistaa milloin kukakin seurusteli kenenkin kanssa, milloin naapurin sisko sai lapsen, milloin syntyi, missä kävi, milloin kävi, kenen kanssa, ja niin edelleen ja niin edelleen. Ihmisistä, joita en edes tunne. Ihmisistä, joille en kadulla kohdatessani sano edes moi. Pistää tämän maalaistytön pään ihan pyörälle mokoma naamis!
Ei meilläpäin kotiläksyjä tehty interaktiivisesti. Oppituntien tärkein työväline oli piirtoheitin ja aineen kirjoittamiseen koneella piti erikseen kysyä lupa. Ja lupaa ei muuten hevillä hellinnyt, kyllä piti olla vähintään ykstoista sormea poikki että semmosiin nykyaikasuuksiin ruvettiin. Facebookista puolestaan sain kotikonnuilla tarpeekseni, kun kaikki kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa alkoi vaivihkaa siirtymään kyseisen palvelimen sivuille. Oikea, käsinkosketeltava elämä tuntui saavan Internetin leikkikentillä pyörivältä ystävältään kunnolla turpiin. Niinpä eräänä vallankumouksellisena aamuna päätin, että ennen yliopisto-opiskelujeni alkamista eroaisin mokomasta palvelusta. Jatkossa tutustuisin ihmisiin vanhanaikaisesti kasvotusten ja yhteyttä pitäisin pullakahvien merkeissä.
En onnistunut.
Niinpä. Median vaikutusvaltaa nykymaailmassa on turha kieltää. Media tiedottaa, herättelee, erottaa, yhdistää ja niin.. koukuttaakin. Median ja mainonnan kaikkivoipaisuudesta kertoo jotain jo sekin, että medialuennolla käsitellystä virtuaali-identiteetistä, avatarista, ensimmäisenä mieleeni tuli
vaikken kyseistä rainaa ole edes koskaan itse nähnyt.
Ymmärrän toki median tarjoamat mahdollisuudet ja hyödynnän niitä tietenkin itsekin elämässäni, mutta toisaalta taas haluan pitää myös jonkinlaisen turvavälin itseni ja eri medioiden välillä, olla sitomatta itseäni niihin.
Hankaloitan ihan vaan itselleni kettuillakseni omaa elämääni pitämällä esimerkiksi kännykän ja netin toisistaan erillään. Saman turvavälin takia minua ei tule saamaan kaverikseen missään, jollei myös oikeassa elämässä olla kavereita. Myös lapseni tulevat lukemaan oikeita kirjoja, eivätkä joudu ihmettelemään miksei tuolle oudolle kapistukselle tapahdu mitään kun sormeaan hipaisee sen pinnalla.
Suomalaisittan uusille asioille hitaasti lämpiävänä ihmisenä haluan pitää kiinni vielä uskomuksestani, ettei minun tarvitsisi jakaa kaikkea ollakseni olemassa. Riittää, että ajattelen.
Riittäähän?
ps. kuvan lähde tuntematon. Tai jos rehellisiä ollaan niin Google.
Kommentit