Ennen tätä kurssia en ollut juurikaan suonut ajatuksiani medialle ja sen vallalle maailmassa. Käsitin median lähinnä uutisiksi, artikkeleiksi, kirjoiksi ynnä muiksi asioiksi, jotka ympäröivät meitä, mutta joihin ei ole välttämätöntä kiinnittää sen suurempaa huomiota. Media ikään kuin vain on, vaikka sitä voi muokata ja täydentää halutessaan. Tätä muuten testasin muutama vuosi sitten lisäämällä Wikipediaan kottikärryjä käsittelevään artikkeliin erittäin oleellisen tiedon siitä, että ko. hyödykevälineitä on saatavana useissa eri väreissä.

…sain Wikipedian ylläpidolta varoituksen.

Vaikka nyt siis tiedän, kuinka helppoa muokkaaminen ja osallistuminen on, en koe suurta tarvetta mediassa esillä olemiseen. Haluan edelleen pitää sen tietyn turvavälin minun ja median välillä, tai kuten eräs kurssitoverini asian ilmaisi: varoa antamasta medialle yliotetta. Tästä syystä minulla ei ole myöskään mielenkiintoa julkaista alla olevaa mielipidekirjoitusta jossain muussa foorimissa kuin tässä omassa blogissani, tai muutenkaan viritellä tai osallistua netissä toimiviin keskusteluihin. Ehkä jos aihe todella puhuttelisi minua, voisi muutaman sanasen vaihtaa.

Mediasta ja sen eri muodoista ryhmissä keskustellessamme on ilmoille heitetty melko korkealentoisiakin ajatuksia siitä, mikä kaikki oikeastaan on mediaa. Onko nuotio yksi mediamuoto? Entä kasvit, joiden värien tarkoituksena on viestittää jotain; kutsua ja varoittaa?
Yksiselitteistä vastausta tuskin löytyy, mutta itse haluan vielä tuudittautua siihen lohdulliseen ajatukseen, että median kaikkivoipaisuus ei aivan vielä yllä ihan joka paikkaan. Media mielestäni tarvitsee luojakseen ihmisen, näinhän ensimmäisellä luennollammekin todettiin: ”…media ei siis ole luonnonvoima, vaan ihmisten tuottama ja kuluttama toiminta- ja viestintäympäristö.” (Leinonen, Jonna: Digitaaliset mediat työvälineinä)

Kurssin tehtäviin liittyen hyödynsin paljon eri materiaaleja: selailin muiden kirjoittamia blogeja, sanomalehtiä, omia muistiinpanojani ja tarkensin asioita Googlesta. Taustalla oli soi usein musiikki joko Spotifysta tai Youtubesta, ja Facebook sattui olemaan auki, kuten kännykkänikin. Tyyliä kirjoituksilleni puolestani sain Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan innoittamana ja ajatuksia muun muassa muidenkin mediaa käsittelevein kurssien luennoilta ja pienryhmätunneilta. Uusien ajatusten ja ajatustapojen lisäksi sain kurssilta myös aineksia mediakasvatuksen opettamiseen kouluissa. Aikaisemmat kokemukseni perustuivat yläkouluajoille, jossa otin median valinnaiseksi oppiaineeksi. Tunneilla teimme parin kaverini kanssa uudelleen äänitetyn version Vaahteramäen Eemelistä c-kasetille, pidimme mediapäiväkirjaa ja kokosimme vastamainoksia. Tunnit olivat hauskoja, mutta ehkä esimerkiksi tuo c-kasetti ei ole enää ihan tätä päivää. Harmi kun sekin on tainnut matkan varrella hukkua, vedin Eemelin isän roolin mielestäni erinomaisesti cheeky



Onneksi meidänkin ihana tuppukylämme on ottanut muutamassa vuodessa jo aimoharppauksen kohti nykyaikaa. Vaikka minua hieman kaiveleekin, etten päässyt alakoulussa leikkimään uutuuttaan kiilteleville leikkitelineille hyppynarujen ja twistien sijaan, ja lukiossa kirjoitin ranteeni jännetuppitulehduksen partaalle siinä missä opiskelijat nykyään näpyttelevät uutuus-iPadejaan pehmoisiin sohviin upoten, en ole katkera. Tämähän on juuri sitä kehitystä ja mediakasvatusta, jota nykyajan diginatiiveille tulisikin tarjota! Eipähän itseänikään harmita, jos joskus sattuu kyseiseen kouluun vaikkapa harjoitteluun – silloin viimeistään testaan sen saamarin karusellin!


Lähteet:

Leinonen, Jonna: Digitaaliset mediat työvälineinä, 2012
Lindgren, Astrid: Den är Emil, WSOY 1972

http://marijamedia.blogspot.fi/