keskiviikko, 17. lokakuu 2012
Viimeinen luku
Kiitos ja heippa vua! :)
keskiviikko, 17. lokakuu 2012
Kolmas luku
Ennen tätä kurssia en ollut juurikaan suonut ajatuksiani medialle ja sen vallalle maailmassa. Käsitin median lähinnä uutisiksi, artikkeleiksi, kirjoiksi ynnä muiksi asioiksi, jotka ympäröivät meitä, mutta joihin ei ole välttämätöntä kiinnittää sen suurempaa huomiota. Media ikään kuin vain on, vaikka sitä voi muokata ja täydentää halutessaan. Tätä muuten testasin muutama vuosi sitten lisäämällä Wikipediaan kottikärryjä käsittelevään artikkeliin erittäin oleellisen tiedon siitä, että ko. hyödykevälineitä on saatavana useissa eri väreissä.
…sain Wikipedian ylläpidolta varoituksen.
Vaikka nyt siis tiedän, kuinka helppoa muokkaaminen ja osallistuminen on, en koe suurta tarvetta mediassa esillä olemiseen. Haluan edelleen pitää sen tietyn turvavälin minun ja median välillä, tai kuten eräs kurssitoverini asian ilmaisi: varoa antamasta medialle yliotetta. Tästä syystä minulla ei ole myöskään mielenkiintoa julkaista alla olevaa mielipidekirjoitusta jossain muussa foorimissa kuin tässä omassa blogissani, tai muutenkaan viritellä tai osallistua netissä toimiviin keskusteluihin. Ehkä jos aihe todella puhuttelisi minua, voisi muutaman sanasen vaihtaa.
Mediasta ja sen eri muodoista ryhmissä keskustellessamme on ilmoille heitetty melko korkealentoisiakin ajatuksia siitä, mikä kaikki oikeastaan on mediaa. Onko nuotio yksi mediamuoto? Entä kasvit, joiden värien tarkoituksena on viestittää jotain; kutsua ja varoittaa?
Yksiselitteistä vastausta tuskin löytyy, mutta itse haluan vielä tuudittautua siihen lohdulliseen ajatukseen, että median kaikkivoipaisuus ei aivan vielä yllä ihan joka paikkaan. Media mielestäni tarvitsee luojakseen ihmisen, näinhän ensimmäisellä luennollammekin todettiin: ”…media ei siis ole luonnonvoima, vaan ihmisten tuottama ja kuluttama toiminta- ja viestintäympäristö.” (Leinonen, Jonna: Digitaaliset mediat työvälineinä)
Kurssin tehtäviin liittyen hyödynsin paljon eri materiaaleja: selailin muiden kirjoittamia blogeja, sanomalehtiä, omia muistiinpanojani ja tarkensin asioita Googlesta. Taustalla oli soi usein musiikki joko Spotifysta tai Youtubesta, ja Facebook sattui olemaan auki, kuten kännykkänikin. Tyyliä kirjoituksilleni puolestani sain Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan innoittamana ja ajatuksia muun muassa muidenkin mediaa käsittelevein kurssien luennoilta ja pienryhmätunneilta. Uusien ajatusten ja ajatustapojen lisäksi sain kurssilta myös aineksia mediakasvatuksen opettamiseen kouluissa. Aikaisemmat kokemukseni perustuivat yläkouluajoille, jossa otin median valinnaiseksi oppiaineeksi. Tunneilla teimme parin kaverini kanssa uudelleen äänitetyn version Vaahteramäen Eemelistä c-kasetille, pidimme mediapäiväkirjaa ja kokosimme vastamainoksia. Tunnit olivat hauskoja, mutta ehkä esimerkiksi tuo c-kasetti ei ole enää ihan tätä päivää. Harmi kun sekin on tainnut matkan varrella hukkua, vedin Eemelin isän roolin mielestäni erinomaisesti
Onneksi meidänkin ihana tuppukylämme on ottanut muutamassa vuodessa jo aimoharppauksen kohti nykyaikaa. Vaikka minua hieman kaiveleekin, etten päässyt alakoulussa leikkimään uutuuttaan kiilteleville leikkitelineille hyppynarujen ja twistien sijaan, ja lukiossa kirjoitin ranteeni jännetuppitulehduksen partaalle siinä missä opiskelijat nykyään näpyttelevät uutuus-iPadejaan pehmoisiin sohviin upoten, en ole katkera. Tämähän on juuri sitä kehitystä ja mediakasvatusta, jota nykyajan diginatiiveille tulisikin tarjota! Eipähän itseänikään harmita, jos joskus sattuu kyseiseen kouluun vaikkapa harjoitteluun – silloin viimeistään testaan sen saamarin karusellin!
Lähteet:
Leinonen, Jonna: Digitaaliset mediat työvälineinä, 2012
Lindgren, Astrid: Den är Emil, WSOY 1972
http://marijamedia.blogspot.fi/
…sain Wikipedian ylläpidolta varoituksen.
Vaikka nyt siis tiedän, kuinka helppoa muokkaaminen ja osallistuminen on, en koe suurta tarvetta mediassa esillä olemiseen. Haluan edelleen pitää sen tietyn turvavälin minun ja median välillä, tai kuten eräs kurssitoverini asian ilmaisi: varoa antamasta medialle yliotetta. Tästä syystä minulla ei ole myöskään mielenkiintoa julkaista alla olevaa mielipidekirjoitusta jossain muussa foorimissa kuin tässä omassa blogissani, tai muutenkaan viritellä tai osallistua netissä toimiviin keskusteluihin. Ehkä jos aihe todella puhuttelisi minua, voisi muutaman sanasen vaihtaa.
Mediasta ja sen eri muodoista ryhmissä keskustellessamme on ilmoille heitetty melko korkealentoisiakin ajatuksia siitä, mikä kaikki oikeastaan on mediaa. Onko nuotio yksi mediamuoto? Entä kasvit, joiden värien tarkoituksena on viestittää jotain; kutsua ja varoittaa?
Yksiselitteistä vastausta tuskin löytyy, mutta itse haluan vielä tuudittautua siihen lohdulliseen ajatukseen, että median kaikkivoipaisuus ei aivan vielä yllä ihan joka paikkaan. Media mielestäni tarvitsee luojakseen ihmisen, näinhän ensimmäisellä luennollammekin todettiin: ”…media ei siis ole luonnonvoima, vaan ihmisten tuottama ja kuluttama toiminta- ja viestintäympäristö.” (Leinonen, Jonna: Digitaaliset mediat työvälineinä)
Kurssin tehtäviin liittyen hyödynsin paljon eri materiaaleja: selailin muiden kirjoittamia blogeja, sanomalehtiä, omia muistiinpanojani ja tarkensin asioita Googlesta. Taustalla oli soi usein musiikki joko Spotifysta tai Youtubesta, ja Facebook sattui olemaan auki, kuten kännykkänikin. Tyyliä kirjoituksilleni puolestani sain Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan innoittamana ja ajatuksia muun muassa muidenkin mediaa käsittelevein kurssien luennoilta ja pienryhmätunneilta. Uusien ajatusten ja ajatustapojen lisäksi sain kurssilta myös aineksia mediakasvatuksen opettamiseen kouluissa. Aikaisemmat kokemukseni perustuivat yläkouluajoille, jossa otin median valinnaiseksi oppiaineeksi. Tunneilla teimme parin kaverini kanssa uudelleen äänitetyn version Vaahteramäen Eemelistä c-kasetille, pidimme mediapäiväkirjaa ja kokosimme vastamainoksia. Tunnit olivat hauskoja, mutta ehkä esimerkiksi tuo c-kasetti ei ole enää ihan tätä päivää. Harmi kun sekin on tainnut matkan varrella hukkua, vedin Eemelin isän roolin mielestäni erinomaisesti
Onneksi meidänkin ihana tuppukylämme on ottanut muutamassa vuodessa jo aimoharppauksen kohti nykyaikaa. Vaikka minua hieman kaiveleekin, etten päässyt alakoulussa leikkimään uutuuttaan kiilteleville leikkitelineille hyppynarujen ja twistien sijaan, ja lukiossa kirjoitin ranteeni jännetuppitulehduksen partaalle siinä missä opiskelijat nykyään näpyttelevät uutuus-iPadejaan pehmoisiin sohviin upoten, en ole katkera. Tämähän on juuri sitä kehitystä ja mediakasvatusta, jota nykyajan diginatiiveille tulisikin tarjota! Eipähän itseänikään harmita, jos joskus sattuu kyseiseen kouluun vaikkapa harjoitteluun – silloin viimeistään testaan sen saamarin karusellin!
Lähteet:
Leinonen, Jonna: Digitaaliset mediat työvälineinä, 2012
Lindgren, Astrid: Den är Emil, WSOY 1972
http://marijamedia.blogspot.fi/
keskiviikko, 17. lokakuu 2012
Toinen luku
Mielipidekirjoitus
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun paikkakuntani alakoulun piha rempattiin ja uusittiin juuri kun itse siirryin seiskalle. Yläkoululaisilla, esimerkiksi minulla, uusiin pihahärpäkkeisiin ei ollut mitään asiaa. Nyt paikallislehteä selaillessani sain pahoittaa mieleni uudelleen: lukioomme on perustettu MEDIALUOKKA! Luokassa on baarituoleja, sohvia, langaton verkko, läppäreitä, suuria näyttöjä ja iPadeja. Muidenkin oppiaineiden tehtävien palautuksessa hyödynnetään Google Drive -palvelua, jottei oppilaiden tarvitse palauttaa tehtäviään vanhanaikaisesti tulostaen, niin kuin vielä pari vuotta sitten esimerkiksi minun täytyi tehdä.
En ole asiasta lainkaan katkera.
ps. korvaukset aiheutuneesta mielipahasta voi osoittaa allekirjoittaneelle. Korvaukseksi hyväksytään esimerkiksi iPad.
Nimimerkillä Mielensäpahoittaja
Lähteet:
Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, WSOY 2012. 130 s.
Saarenketo Piia, 2012. Tieto liikkuu lukiossa. Sampo 27.9.2012, sivu 1
Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun paikkakuntani alakoulun piha rempattiin ja uusittiin juuri kun itse siirryin seiskalle. Yläkoululaisilla, esimerkiksi minulla, uusiin pihahärpäkkeisiin ei ollut mitään asiaa. Nyt paikallislehteä selaillessani sain pahoittaa mieleni uudelleen: lukioomme on perustettu MEDIALUOKKA! Luokassa on baarituoleja, sohvia, langaton verkko, läppäreitä, suuria näyttöjä ja iPadeja. Muidenkin oppiaineiden tehtävien palautuksessa hyödynnetään Google Drive -palvelua, jottei oppilaiden tarvitse palauttaa tehtäviään vanhanaikaisesti tulostaen, niin kuin vielä pari vuotta sitten esimerkiksi minun täytyi tehdä.
En ole asiasta lainkaan katkera.
ps. korvaukset aiheutuneesta mielipahasta voi osoittaa allekirjoittaneelle. Korvaukseksi hyväksytään esimerkiksi iPad.
Nimimerkillä Mielensäpahoittaja
Lähteet:
Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, WSOY 2012. 130 s.
Saarenketo Piia, 2012. Tieto liikkuu lukiossa. Sampo 27.9.2012, sivu 1
sunnuntai, 23. syyskuu 2012
Ensimmäinen luku
Eipä olisi tämä tyttö arvannut kirjoittavansa blogia. Eikä etenkään käsittelevänsä siinä digitaalisia medioita! Phuh, kaikkeen sitä ihminen elämänsä varrella joutuupi.
Oma suhtautumiseni mediaan on melko kriittinen. Pidän hämmentävänä sitä tiedon määrää, minkä ihmiset jakavat eritoten sosiaalisessa mediassa: Facebookista voin tarkistaa milloin kukakin seurusteli kenenkin kanssa, milloin naapurin sisko sai lapsen, milloin syntyi, missä kävi, milloin kävi, kenen kanssa, ja niin edelleen ja niin edelleen. Ihmisistä, joita en edes tunne. Ihmisistä, joille en kadulla kohdatessani sano edes moi. Pistää tämän maalaistytön pään ihan pyörälle mokoma naamis!
Ei meilläpäin kotiläksyjä tehty interaktiivisesti. Oppituntien tärkein työväline oli piirtoheitin ja aineen kirjoittamiseen koneella piti erikseen kysyä lupa. Ja lupaa ei muuten hevillä hellinnyt, kyllä piti olla vähintään ykstoista sormea poikki että semmosiin nykyaikasuuksiin ruvettiin. Facebookista puolestaan sain kotikonnuilla tarpeekseni, kun kaikki kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa alkoi vaivihkaa siirtymään kyseisen palvelimen sivuille. Oikea, käsinkosketeltava elämä tuntui saavan Internetin leikkikentillä pyörivältä ystävältään kunnolla turpiin. Niinpä eräänä vallankumouksellisena aamuna päätin, että ennen yliopisto-opiskelujeni alkamista eroaisin mokomasta palvelusta. Jatkossa tutustuisin ihmisiin vanhanaikaisesti kasvotusten ja yhteyttä pitäisin pullakahvien merkeissä.
En onnistunut.
Niinpä. Median vaikutusvaltaa nykymaailmassa on turha kieltää. Media tiedottaa, herättelee, erottaa, yhdistää ja niin.. koukuttaakin. Median ja mainonnan kaikkivoipaisuudesta kertoo jotain jo sekin, että medialuennolla käsitellystä virtuaali-identiteetistä, avatarista, ensimmäisenä mieleeni tuli
vaikken kyseistä rainaa ole edes koskaan itse nähnyt.
Ymmärrän toki median tarjoamat mahdollisuudet ja hyödynnän niitä tietenkin itsekin elämässäni, mutta toisaalta taas haluan pitää myös jonkinlaisen turvavälin itseni ja eri medioiden välillä, olla sitomatta itseäni niihin.
Hankaloitan ihan vaan itselleni kettuillakseni omaa elämääni pitämällä esimerkiksi kännykän ja netin toisistaan erillään. Saman turvavälin takia minua ei tule saamaan kaverikseen missään, jollei myös oikeassa elämässä olla kavereita. Myös lapseni tulevat lukemaan oikeita kirjoja, eivätkä joudu ihmettelemään miksei tuolle oudolle kapistukselle tapahdu mitään kun sormeaan hipaisee sen pinnalla.
Suomalaisittan uusille asioille hitaasti lämpiävänä ihmisenä haluan pitää kiinni vielä uskomuksestani, ettei minun tarvitsisi jakaa kaikkea ollakseni olemassa. Riittää, että ajattelen.
Riittäähän?
ps. kuvan lähde tuntematon. Tai jos rehellisiä ollaan niin Google.
Oma suhtautumiseni mediaan on melko kriittinen. Pidän hämmentävänä sitä tiedon määrää, minkä ihmiset jakavat eritoten sosiaalisessa mediassa: Facebookista voin tarkistaa milloin kukakin seurusteli kenenkin kanssa, milloin naapurin sisko sai lapsen, milloin syntyi, missä kävi, milloin kävi, kenen kanssa, ja niin edelleen ja niin edelleen. Ihmisistä, joita en edes tunne. Ihmisistä, joille en kadulla kohdatessani sano edes moi. Pistää tämän maalaistytön pään ihan pyörälle mokoma naamis!
Ei meilläpäin kotiläksyjä tehty interaktiivisesti. Oppituntien tärkein työväline oli piirtoheitin ja aineen kirjoittamiseen koneella piti erikseen kysyä lupa. Ja lupaa ei muuten hevillä hellinnyt, kyllä piti olla vähintään ykstoista sormea poikki että semmosiin nykyaikasuuksiin ruvettiin. Facebookista puolestaan sain kotikonnuilla tarpeekseni, kun kaikki kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa alkoi vaivihkaa siirtymään kyseisen palvelimen sivuille. Oikea, käsinkosketeltava elämä tuntui saavan Internetin leikkikentillä pyörivältä ystävältään kunnolla turpiin. Niinpä eräänä vallankumouksellisena aamuna päätin, että ennen yliopisto-opiskelujeni alkamista eroaisin mokomasta palvelusta. Jatkossa tutustuisin ihmisiin vanhanaikaisesti kasvotusten ja yhteyttä pitäisin pullakahvien merkeissä.
En onnistunut.
Niinpä. Median vaikutusvaltaa nykymaailmassa on turha kieltää. Media tiedottaa, herättelee, erottaa, yhdistää ja niin.. koukuttaakin. Median ja mainonnan kaikkivoipaisuudesta kertoo jotain jo sekin, että medialuennolla käsitellystä virtuaali-identiteetistä, avatarista, ensimmäisenä mieleeni tuli
vaikken kyseistä rainaa ole edes koskaan itse nähnyt.
Ymmärrän toki median tarjoamat mahdollisuudet ja hyödynnän niitä tietenkin itsekin elämässäni, mutta toisaalta taas haluan pitää myös jonkinlaisen turvavälin itseni ja eri medioiden välillä, olla sitomatta itseäni niihin.
Hankaloitan ihan vaan itselleni kettuillakseni omaa elämääni pitämällä esimerkiksi kännykän ja netin toisistaan erillään. Saman turvavälin takia minua ei tule saamaan kaverikseen missään, jollei myös oikeassa elämässä olla kavereita. Myös lapseni tulevat lukemaan oikeita kirjoja, eivätkä joudu ihmettelemään miksei tuolle oudolle kapistukselle tapahdu mitään kun sormeaan hipaisee sen pinnalla.
Suomalaisittan uusille asioille hitaasti lämpiävänä ihmisenä haluan pitää kiinni vielä uskomuksestani, ettei minun tarvitsisi jakaa kaikkea ollakseni olemassa. Riittää, että ajattelen.
Riittäähän?
ps. kuvan lähde tuntematon. Tai jos rehellisiä ollaan niin Google.
